Kun ystävyys viilenee

Viime vuoden puolella kirjoittelin aikuisiän ystävyyssuhteista ja siitä, kuinka olen solminut ne elämäni parhaimmat ihmissuhteet vasta aikuisena. Lapsuudessa ja nuoruudessani muuttelimme sen verran paljon, että ystävyyssuhteet jäivät aika pinnallisiksi. Minulla ei siis ole kokemusta niistä elämän mittaisista ystävyyssuhteista ja ihmisistä, joiden kanssa on käyty sama alakoulu ja joiden kaasoina saatellaan ystävää alttarille. En silti ajattele että sillä on oikeastaan merkitystä, onko tunnettu viisi vai viisitoista vuotta. Uskon siihen, että ystävyys voi syntyä jopa ensikohtaamisella jos ihmisillä vaan synkkaa, eikä sen kestolla sinällään ole merkitystä. Tietenkin ne viiden vuoden takaiset ystävät tuntee sinut paremmin kuin uudet tuttavuudet mutta estehän lyhytkään tunteminen ei ole aidon ystävyyden synnylle!

Mutta mites sitten se kolikon kääntöpuoli? Kun olet ollut jonkun ihmisen kanssa todella läheinen mutta pikkuhiljaa etääntyminen tapahtuu. Olen ollut näissä tilanteissa elämäni aikana muutamiakin kertoja. Ehkä suurin tällainen etääntyminen tapahtui vuosia sitten, kun silloisen parhaan ystäväni kanssa aloimme etääntymään toisistamme. Olimme juhlineet ja eläneet täysillä nuoren ihmisen elämää siinä parinkympin paremmalla puolella useammankin vuoden ajan, kunnes molemmat alkoivat ehkä miettimään enemmän, mitä elämältä haluaa. Tuossa kohtaa tuli molemmin puolin sitä oman identiteetin hakemista ja lopullisesti ystävyytemme taisi viiletä minun alettua seurustelemaan. Tuokin on muuten hyvin tyypillistä, että parisuhde etäännyttää ns. symbioosiystävyydet, joissa kaikki on totuttu tekemään yhdessä. Nuorelle sinkulle tuollainen ystävyys on todella luonnollistakin mutta yhtä luontevaa on mielestäni se, että jossain kohtaa opettelee seisomaan omilla jaloillaan.

Aikaisemmin ajattelin, että nuo ystävyyssuhteiden muutokset kuuluvat enemmän sinne parikymppisen elämään mutta viime vuoden aikana havahduin muutamaankin otteeseen siihen, etten enää koekaan samanlaista yhteyttä ihmisten kanssa, joiden kanssa olin aikaisemmin sellaista kokenut. Viime kesä ja syksy kun olivat itselleni henkisesti rankkoja, pisti se todella punnitsemaan sitä miten paljon jaksan muille antaa vai jaksanko edes. Yhtäkkiä huomasinkin muuttuneeni jopa hieman välinpitämättömäksi enkä enää jaksanut nähdä ihmisiä, jotka kuormittivat tavalla tai toisella. Kuulostaa nyt ehkä itsekkäältäkin mutta siinä kohtaa kun voimavaroja ei ole, niin niitä ei ole. Tavallaan tuo oma tilanteeni siis etäännytti minua muutamista ihmisistä ja yhtäkkiä huomasinkin, että nähdessämme en vaan koe enää olevani samalla aaltopituudella. Vaikka tavallaan koin etääntymistä, samaan aikaan huomasin vaativani enemmän. Yhtäkkiä itselleni ei enää riittänytkään se, että olen toisen ihmisen ongelmia kuunteleva osapuoli vaan janosin sitä, että ihminen haluaa kuulla myös sen, mitä minulle todella kuuluu. Tuo lienee tietyllä tavalla myös hyvin tervettäkin.

Välillä mietin miksi joidenkin ihmisten kanssa käy niin, että se yhteinen sävel vaan tuntuu katoavan? Olen tullut oikeastaan siihen lopputulemaan että usein on kyse ihmisten henkisestä kasvusta ja muutoksesta. Viimeisimmissä tapauksissa minä olen muuttunut. Kun käy elämässään läpi kriisivaihetta, se muuttaa arvomaailmaa. Ja osittain tuo kriisi on ehkä vaikuttanut ainakin minuun sillä tavoin, että osaan olla joissain asioissa myös terveen itsekäs. Vaadin ystävyyssuhteilta vastavuoroisuutta ja sitä, etten ole pelkkä jätesanko johon se kaikki roska kaadetaan. Olen myös oivaltanut sen, että ihmisen elämään mahtuu useita ystävyyssuhteita – samalla tapaa kuin parisuhteitakin. Harva ystävyys on elämän mittainen vaan ystävyyssuhteet ikään kuin palvelevat ihmisiä eri elämän vaiheissa. Tietenkin on myös heitä, jotka ihanasti kulkevat rinnalla monia vuosia eikä loppua näy, eli missään nimessä en aliarvioi niitä ihmissuhteita jotka ovat pitkiä! Onhan omassa elämässänikin edelleen ystävyyssuhde, joka on kestänyt kohta jo liki kymmenen vuotta ja edelleen tämä ihminen lukeutuu parhaimpiin ystäviini.

Ystävyyden viileneminen voi olla myös surullistakin. On väärin ajatella, ettei tuollainen etäisyyden tunteen tunteminen voisi aiheuttaa myös ikäviä tuntemuksia. Toisaalta sellainen kasvun aiheuttama etäisyys ihmisten välillä jättää kuitenkin kauniit muistot. Parastahan on jos molemmat kykenevät ajattelemaan suhteesta samalla tapaa, eli ikään kuin hyväksymään sen, että nyt on kasvettu eri suuntiin. Välien katkeaminen tai riitaantuminen on mielestäni samaan aikaan turhinta kuin pahintakin. Usein näille asioille ei kuitenkaan mahda mitään ja ystävyyttä on ainakin omasta mielestäni turha väkisin elvyttää. Tosin joskus sen hajuraon ottaminen saattaa olla väylä siihen, että jossain kohtaa tuo kadotettu yhteys löytyy ehkä uudestaankin?

Ihmissuhteet ovat välillä todella erikoisia eikä niiden suhteen voi noudattaa mitään yhtä tiettyä kaavaa. Kun on kyse kahden ihmisen välisestä suhteesta on siinä suhteessa tosiaan mukana aina kaksi erilaista ihmistä, joilla on mm. omat ajatukset, tulevaisuudensuunnitelmat sekä arvomaailma. Se, että tuo kokonaisuus kohtaa toisen ihmisen kanssa on vähän kuin parisuhdekin – se joko klikkaa tai ei klikkaa. Ja joskus tosiaan myös ajan saatossa viilenee ja lakkaa olemasta.

Millaisia ajatuksia aihe teissä herättää? Oletteko kokeneet ystävyyden viilenemisen?

 

Kuvat: Iines / edit: minä

Ystävät elämässäni

Näin ystävänpäivän kunniaksi haluan kirjoittaa pienen tauon jälkeen jälleen ystävyydestä ja sen merkityksestä. Pakko nimittäin sanoa, että jälleen viimeisen vuoden aikana ystävyyssuhteeni ovat kokeneet jonkinlaista murrosta. Kirjoitin viime syksynä tekstin aikuisiän ystävyyssuhteista jossa kerron kuinka olen saanut elämääni niitä todellisia ystäviä vasta oikeastaan viime vuosien aikana. Tuo pitää edelleen paikkansa ja nimenomaan lapsuuteni jatkuva muuttaminen paikkakunnalta toiselle vaikutti siihen, etten oikein oppinut sellaista luontaista kiintymysmallia. Ihmisistä luopuminen ja uusiin tutustuminen aikaan sai sen, etten oikein edes tiennyt millaisia ovat todelliset ystävyyssuhteet – mitä tarkoittaa se, että olet jonkun ystävä ja hän on sinun ystäväsi.

Aikuisiällä olenkin oikeastaan vasta oppinut sen, mitä ystävyys on. Se on vastavuoroisuutta, rehellisyyttä, ymmärrystä, lojaaliutta, aitoa välittämistä, toisen tarpeet huomioon ottamista sekä toisinaan myös anteeksi pyytämistä sekä anteeksi antamista. Itselleni etenkin ystävyyden vastavuoroisuus on korostunut viime vuosina ja tänä päivänä tahdonkin pitää lähelläni ne ihmiset, joita kiinnostaa kuulumiseni ja nimenomaan elämäni niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Olen nimittäin ihminen, joka ehkä hieman huomaamattaankin ajautuu siihen kuuntelijan rooliin, jonka vuoksi olen oppinut arvostamaan niitä ihmisiä jotka osaavat vaalia vastavuoroista ystävyyttä. Ystävyyden kun ei mielestäni kuulu olla sitä, että käsitellään pelkästään toisen osapuolen elämää tai ongelmia, vaan nimenomaan sitä molemmin puolista vuorovaikutusta.

Tällä saralla olenkin tehnyt tietynlaista karsimista lähipiirini suhteen ja oikeastaan viime syksyn vaikeuksien myötä tietyllä tapaa vetänyt osaa ihmisistä lähemmäs itseäni, kun taas osaa ehkä työntänyt kauemmas. Tämä on sellainen automaattinen reaktio siinä kohtaa, kun ei vaan henkiset resurssit riitä pelkästään tukemaan toista tilanteessa, jossa omakin elämä on myllerryksessä. Tämä saattaa kuulostaa jonkun korvaan ehkä hieman karultakin mutta tietyllä tapaa koen, että nykyään vietän mieluummin aikaa ihmisten kanssa, joiden seurassa voin olla täysin vapautunut enkä tunne jatkuvaa henkistä kuormittumista. Liiallinen ripustautuminen ja sellainen tietynlainen uupumus aina siinä kohtaa kun olet ihmisen kanssa aikaa viettänyt, tuntuu nykyään kovin vastenmieliseltä. Ja vaikka se nyt raffilta kuulostaakin, jokaisella on oikeus valita lähipiirinsä – ystävät ovat se perhe, jonka sinä valitset. Kaikki ihmiset eivät vaan välttämättä sovi toisilleen ja vaikka olisi joskus hyvinkin yhteen sovittu, niin elämä vie toisinaan eri suuntiin. Kun arvomaailma muuttuu ja elämäntilanteet vaihtuvat, saattaa ystävyyskin muuttaa luonnetaan.

Se miksi haluan edellä mainitsemani asiat näin julki tuoda, on että nykyään todella moni ihminen on myrkyllisissä ihmissuhteissa. Mielestäni onkin enemmän kuin rohkeutta oikeasti punnita välillä myös omaa henkistä hyvinvointiaan ja sitä, antaako ihmissuhde vai ottaako se pelkästään meiltä? Toki on luonnollista, että ihmissuhteissa on vaiheita mutta joskus ihmiset muuttuvat ja senkin hyväksyminen on  tietynlaista rohkeutta. Siispä kannattaa ehdottomasti näin ystävänpäivänä miettiä, ketkä ovat ne ihmiset, joiden rinnalla seisot ja jotka seisovat sinun rinnallasi? Keiden kanssa sinulla on henkinen yhteys ja tasapainoinen luotettava suhde? Ketkä ovat niitä, jotka myös antavat sinulle eivätkä pelkästään tyhjennä energiavarastojasi tai pahimmillaan käytä sinun lojaaliutta hyväkseen?

Omassa elämässäni on juuri nyt oikeastaan neljä ystävää, joiden kanssa vietän eniten aikaa ja pidän todella luontevana, että näemme säännöllisesti sekä olemme melkeinpä päivittäin yhteyksissä. Jokaisen heistä kanssa voin kuvitella reissaavani ja he ovat sellaisia ihmisiä, joiden seurassa pystyn olemaan aidosti oma itseni. He ovat niitä, joiden murheita jaksan kuunnella vaikka tunti tolkulla ilman, että tunnen koskaan etteivät he olisi kiinnostuneet minun huolistani. Vaikka en itsekään joka päivä heiltä kysy suoraan ”mitä kuuluu?” tai eivät hekään minulta, välillämme vallitsee silti sellainen tietynlainen tietoisuus siitä, että kyllä toista aidosti kiinnostaa. Se jos tuo tunne puuttuu, on ainakin minulle nykyään sellainen asia, joka vaikuttaa siihen kuinka kyseisen ihmissuhteen koen. Näin aikuisena kun vapaa-aika on muutenkin kortilla sitä jotenkin vaan haluaa viettää aikaa niiden seurassa, joiden kanssa kokee sitä aitoa sielujen sympatiaa. Ja se kiinnostus toisen elämää ja asioita kohtaan – se on muuten mielestäni asia joka erottaa aidosti syvän sekä pinnallisen ihmissuhteen toisistaan.

Tiedän että olen onnekas kun minulla on ystäviä ja nimenomaan juuri niitä ihmisiä, joiden kanssa koen sitä sielujen yhteyttä. Ihmisiä, jotka ovat tukeneet minua ja joiden viisaita sanoja haluankin kuunnella. Rakastan myös sitä tiettyä hulluutta joka ystäviäni yhdistää, sillä ei – he eivät ole todellakaan tavallisen tylsiä tai harmaita! Nykyään harvoin muistan tästä edes niin suuresti iloita vaikka oikeasti nuorena en osannut edes kuvitella, että ystävyys voisi olla tällaista. Saatikka sitten, että löytäisin elämääni näin mielettömiä persoonia.

Muistetaan siis tänään ystäviämme mutta samalla myös punnitaan ihmissuhteita ja nimenomaan siihen oikeaan suuntaan, jossa meillä on hyvä olla.

Ihanaa ystävänpäivää jokaiselle! <3

 

Lisää aiheesta:

Vaadi ystävyyssuhteilta

Huonot ihmissuhteet