Kun ystävyys viilenee

Viime vuoden puolella kirjoittelin aikuisiän ystävyyssuhteista ja siitä, kuinka olen solminut ne elämäni parhaimmat ihmissuhteet vasta aikuisena. Lapsuudessa ja nuoruudessani muuttelimme sen verran paljon, että ystävyyssuhteet jäivät aika pinnallisiksi. Minulla ei siis ole kokemusta niistä elämän mittaisista ystävyyssuhteista ja ihmisistä, joiden kanssa on käyty sama alakoulu ja joiden kaasoina saatellaan ystävää alttarille. En silti ajattele että sillä on oikeastaan merkitystä, onko tunnettu viisi vai viisitoista vuotta. Uskon siihen, että ystävyys voi syntyä jopa ensikohtaamisella jos ihmisillä vaan synkkaa, eikä sen kestolla sinällään ole merkitystä. Tietenkin ne viiden vuoden takaiset ystävät tuntee sinut paremmin kuin uudet tuttavuudet mutta estehän lyhytkään tunteminen ei ole aidon ystävyyden synnylle!

Mutta mites sitten se kolikon kääntöpuoli? Kun olet ollut jonkun ihmisen kanssa todella läheinen mutta pikkuhiljaa etääntyminen tapahtuu. Olen ollut näissä tilanteissa elämäni aikana muutamiakin kertoja. Ehkä suurin tällainen etääntyminen tapahtui vuosia sitten, kun silloisen parhaan ystäväni kanssa aloimme etääntymään toisistamme. Olimme juhlineet ja eläneet täysillä nuoren ihmisen elämää siinä parinkympin paremmalla puolella useammankin vuoden ajan, kunnes molemmat alkoivat ehkä miettimään enemmän, mitä elämältä haluaa. Tuossa kohtaa tuli molemmin puolin sitä oman identiteetin hakemista ja lopullisesti ystävyytemme taisi viiletä minun alettua seurustelemaan. Tuokin on muuten hyvin tyypillistä, että parisuhde etäännyttää ns. symbioosiystävyydet, joissa kaikki on totuttu tekemään yhdessä. Nuorelle sinkulle tuollainen ystävyys on todella luonnollistakin mutta yhtä luontevaa on mielestäni se, että jossain kohtaa opettelee seisomaan omilla jaloillaan.

Aikaisemmin ajattelin, että nuo ystävyyssuhteiden muutokset kuuluvat enemmän sinne parikymppisen elämään mutta viime vuoden aikana havahduin muutamaankin otteeseen siihen, etten enää koekaan samanlaista yhteyttä ihmisten kanssa, joiden kanssa olin aikaisemmin sellaista kokenut. Viime kesä ja syksy kun olivat itselleni henkisesti rankkoja, pisti se todella punnitsemaan sitä miten paljon jaksan muille antaa vai jaksanko edes. Yhtäkkiä huomasinkin muuttuneeni jopa hieman välinpitämättömäksi enkä enää jaksanut nähdä ihmisiä, jotka kuormittivat tavalla tai toisella. Kuulostaa nyt ehkä itsekkäältäkin mutta siinä kohtaa kun voimavaroja ei ole, niin niitä ei ole. Tavallaan tuo oma tilanteeni siis etäännytti minua muutamista ihmisistä ja yhtäkkiä huomasinkin, että nähdessämme en vaan koe enää olevani samalla aaltopituudella. Vaikka tavallaan koin etääntymistä, samaan aikaan huomasin vaativani enemmän. Yhtäkkiä itselleni ei enää riittänytkään se, että olen toisen ihmisen ongelmia kuunteleva osapuoli vaan janosin sitä, että ihminen haluaa kuulla myös sen, mitä minulle todella kuuluu. Tuo lienee tietyllä tavalla myös hyvin tervettäkin.

Välillä mietin miksi joidenkin ihmisten kanssa käy niin, että se yhteinen sävel vaan tuntuu katoavan? Olen tullut oikeastaan siihen lopputulemaan että usein on kyse ihmisten henkisestä kasvusta ja muutoksesta. Viimeisimmissä tapauksissa minä olen muuttunut. Kun käy elämässään läpi kriisivaihetta, se muuttaa arvomaailmaa. Ja osittain tuo kriisi on ehkä vaikuttanut ainakin minuun sillä tavoin, että osaan olla joissain asioissa myös terveen itsekäs. Vaadin ystävyyssuhteilta vastavuoroisuutta ja sitä, etten ole pelkkä jätesanko johon se kaikki roska kaadetaan. Olen myös oivaltanut sen, että ihmisen elämään mahtuu useita ystävyyssuhteita – samalla tapaa kuin parisuhteitakin. Harva ystävyys on elämän mittainen vaan ystävyyssuhteet ikään kuin palvelevat ihmisiä eri elämän vaiheissa. Tietenkin on myös heitä, jotka ihanasti kulkevat rinnalla monia vuosia eikä loppua näy, eli missään nimessä en aliarvioi niitä ihmissuhteita jotka ovat pitkiä! Onhan omassa elämässänikin edelleen ystävyyssuhde, joka on kestänyt kohta jo liki kymmenen vuotta ja edelleen tämä ihminen lukeutuu parhaimpiin ystäviini.

Ystävyyden viileneminen voi olla myös surullistakin. On väärin ajatella, ettei tuollainen etäisyyden tunteen tunteminen voisi aiheuttaa myös ikäviä tuntemuksia. Toisaalta sellainen kasvun aiheuttama etäisyys ihmisten välillä jättää kuitenkin kauniit muistot. Parastahan on jos molemmat kykenevät ajattelemaan suhteesta samalla tapaa, eli ikään kuin hyväksymään sen, että nyt on kasvettu eri suuntiin. Välien katkeaminen tai riitaantuminen on mielestäni samaan aikaan turhinta kuin pahintakin. Usein näille asioille ei kuitenkaan mahda mitään ja ystävyyttä on ainakin omasta mielestäni turha väkisin elvyttää. Tosin joskus sen hajuraon ottaminen saattaa olla väylä siihen, että jossain kohtaa tuo kadotettu yhteys löytyy ehkä uudestaankin?

Ihmissuhteet ovat välillä todella erikoisia eikä niiden suhteen voi noudattaa mitään yhtä tiettyä kaavaa. Kun on kyse kahden ihmisen välisestä suhteesta on siinä suhteessa tosiaan mukana aina kaksi erilaista ihmistä, joilla on mm. omat ajatukset, tulevaisuudensuunnitelmat sekä arvomaailma. Se, että tuo kokonaisuus kohtaa toisen ihmisen kanssa on vähän kuin parisuhdekin – se joko klikkaa tai ei klikkaa. Ja joskus tosiaan myös ajan saatossa viilenee ja lakkaa olemasta.

Millaisia ajatuksia aihe teissä herättää? Oletteko kokeneet ystävyyden viilenemisen?

 

Kuvat: Iines / edit: minä

Välillä on lupa itkeä

Itkeminen on tunnereaktio, jota vastaan taistellaan mielestäni aivan liikaa. Jos mietitään itkua verrattuna nauruun, niin samalla tavallahan se vapauttaa. Miksi itkeminen silti edelleen koetaan niin usein noloksi asiaksi tai jopa heikkouden merkiksi? Tätä pohdin välillä itsekin, sillä minä itkisin herkästi jos vain sallisin sen itselleni. Lukuisia kertoja olen kuitenkin ollut tilanteessa jossa puren hammasta sen sijaan, että antaisin kyynelten tulvia valtoimenaan. Jollain kummalla tavalla se nimittäin tuntuu emotionaalisesti helpommalle pysyä kasassa kuin antautua tunnereaktion valtaan. Ehkä siihen liittyy jopa jotain pelkoa siitä, ettei kykene hallitsemaan tunteitaan ja se itse rakennettu kontrolli katoaa?

Minulla oli aivan vasta muutaman kuukauden ajanjakso etten itkenyt ollenkaan. Kirjoitin tuosta joku aika sitten blogissakin kuinka kadotin yhteyden sisimpääni. On jännä miten huomaamatta sitä saattaa ajautua tunteettomaan tilaan, jossa tietyt tunteet jopa kieltää itseltään. Itkeminen on yksi näistä tunnereaktioista, jonka minäkin herkästi kiellän. Kun päätän, etten anna kenenkään satuttaa ja olen vahva ihminen, samalla katkaisen jonkinlaisen yhteyden sisäiseen herkkyyteeni. Kun ei ole yhteydessä omiin tunteisiin, sitä muuttuu ikään kuin vahingossa kovemmaksi. Huomasin tämän todella konkreettisesti terapiassa, sillä meni useampi kerta etten itkenyt ollenkaan vaikka puhuimme vaikeistakin asioista. Vaikka terapeuttini kysyi minulta, miltä tuntuu kun mietit tuota kyseistä tilannetta tai puhut siitä, en osannut sanoa – tai vastaukseni oli usein etten tiedä, ehkä pahalta mutta en kyennyt tuntemaan mitään. Siinä kohtaa kun lopulta murruin, koin suunnatonta vapauden ja keveyden tunnetta. Tuntui kuin jotain raskasta olisi otettu harteiltani ja tajusin jälleen kerran sen, kuinka tärkeää on säilyttää yhteys omiin tunteisiinsa. Se, että itkee silloin kun itkettää tai nauraa kun naurattaa on rehellisesti sanottuna yksi avain parempaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Itkeminenkään ei ole paha tunnereaktio, vaan se on erittäin tärkeä väylä purkaa tunteitaan.

Itkemisen merkitys terveydelle onkin hyvin tärkeä. Itkun pidättely aiheuttaa meissä usein tunteiden kieltämistä ja sen myötä johtaa ahdistukseen, stressiin, masennukseen tai jopa fyysiseen oireiluun. Veikkaan, että useampi teistäkin tietää nämä seikat mutta silti itkemiseen liittyy niin usein vaikeutta. Uskoisin että tähän vaikuttaa pitkälti kasvatus ja se, kuinka vuosikymmeniä itku on mielletty johonkin epämiellyttävään. Lapset kasvatetaan välttelemään itkemistä kehottamalla reippauteen. Pojilta itkeminen lienee kielletty lähes kokonaan ja nämä tunteisiin liittyvät reaktiot mielletään enemmän tyttöjen ”oikuiksi”. Itse todella toivon, että tämä on vuosien saatossa muuttumassa, sillä tietenkin kaikilla on oikeus tunteiden näyttämiseen sukupuolesta riippumatta. Ja ylipäänsä ei ole vahvuutta olla näyttämättä tunteitaan. Se ettei koskaan itke ihmisten edessä tai harvoin yksinkään, ei tee ihmisestä mielestäni millään tavalla vahvempaa. Joskus suurinta vahvuutta on kohdata heikkoutensa ja myöntää ne.

 

Konkreettinen huomio jonka olen viime aikoina tehnyt, on että itkeminen todella vapauttaa. Itkun jälkeen olo on niin kevyen puhdas ja tuntuu kuin kaikki se sisäinen ahdistus valuisi kyynelinä ulos. Olen myös huomannut, että ystävän kanssa yhdessä tunteiden purkaminen itkun kautta lähentää. Itku murtaa usein ihmisten väliltä jotain sellaista näkymätöntä ja vahvistaa sitä tunnetta, että tämän ihmisen seurassa voin olla täysin oma itseni. Toisinaan mietin sitäkin, miksi ihmisten välillä on niin paljon näkymätöntä muuria? Jos nimittäin mietitään, että olisimme avoimia toisillemme emmekä pelaisi ihmissuhteissa mitään pelejä – kuinka paljon onnellisempia olisimmekaan? Itselleni on enemmän kuin tärkeää, että esimerkiksi seuraava parisuhde voisi olla avoin ja rehellinen. Yksi tärkeimmistä kriteereistä kumppanin suhteen onkin se, että tuo ihminen jonka kanssa seuraavan kerran suhdetta rakennan, kykenee peilaamaan itseään ja on valmis kehittämään heikkouksiaan.

Elämä on arjessa usein niin hektistä, että ihmisen on helppo katkaista kiireessä tunneyhteys itseensä. Kun tunneyhteys katkeaa, katoaa myös kyky kokea aitoja tunteita. Uskon, että usein myös kiire ajaa meitä siihen olotilaan jossa ei ole aikaa kuunnella miltä minusta tuntuu. Kun tuollainen olotila jatkuu pitkään, ajaudumme vaan kauemmas ja kauemmas siitä yhteydestä, joka tekee meistä tuntevia ihmisiä. Tuo on oikeasti aika pelottavaa mutta pelottavan moni ihminen ei itke juuri koskaan.

Millaisia ajatuksia itkeminen sinussa herättää? Tai koska olet viimeksi purkanut tunteitasi kyynelten kautta?

 

Kuvat: Iines / edit: minä