Kokemukseni hengellisestä yhteisöstä

Luin eilen erittäin mielenkiintoisen blogikirjoituksen, johon tunsin voivani todella hyvin samaistua. Törmäsin tähän tekstiin Lilyn Facebook- sivujen linkkauksen kautta ja tuon ajatuksia herättävän tekstin voit sinäkin halutessasi lukaista läpi täältä. Kirjoitus kertoo siis helluntaiyhteisöstä eroamisesta ja ylipäänsä tuntemuksista, joita tuo yhteisöllisyys herätti sekä herättää entisessä jäsenessä. Teksti on hyvin kirjoitettu ja entisenä noissa piireissä liikkuneena allekirjoitan oikeastaan kaiken. Halusin kuitenkin ottaa asiaan vielä omalla tekstilläni kantaa, sillä koen, että näistäkin asioista olisi hyvä puhua avoimemmin. Jotenkin nimittäin tuntuu, että edelleen kaikki uskonnolliset ryhmät ja niiden sisällä tapahtuvat asiat ovat ryhmien sisäisiä. Ja jos itsekin asiaa mietin, niin aika vähän olen helluntailaisuudestani puhunut ihmisille, koska koen, ettei sitä voi ymmärtää kuka tahansa. Jos et ole ollut osa tuollaista liikettä tai yhteisöä, on tuota kokonaisuutta aika vaikea ulkopuolisena ymmärtää saatikka sitten ulkopuolisille edes selittää.

Olen tosiaan kasvanut lapsuuteni ja nuoruuteni vahvasti helluntai- ja vapaaseurakunnan piirissä. Se miksi puhun nyt noista kummastakin vapaasta suunnasta, johtuu siitä, että olen viettänyt molemmissa seurakunnissa todella paljon aikaa. Lapsuus meni oikeastaan ”hellariporukoissa” ja sitten teini-iässä liityin aikuiskasteen myötä vapaaseurakuntaan. Vielä Helsinkiin muutettuanikin kävin alkuun seurakunnassa mutta parikymmentä täytettyäni jätin lopullisesti nuo kuviot ja aloitin täysin päinvastaisen elämän, johon kuului kaikki se, mikä oli minulta niin pitkään hiljaisesti kielletty. Meni aikaa, kunnes löysin kultaisen keskitien ja olotilan, jossa esimerkiksi nyt olen hengellisyyteni kanssa.

En halua tekstilläni loukata ketään henkilökohtaisesti (tai ylipäänsä) sillä vapaiden suuntien seurakuntapiireissä on kyllä paljon hyviä ja ihania ihmisiä. Ongelma onkin mielestäni siellä itse liikkeessä ja sen opetusmekanismeissa sekä osittain ihan jo opetuksessakin. Sitä on oikeasti hyvin vaikea selittää mutta vapaissa liikkeissä ja niiden sisällä on paljon sääntöjä, pelottelua ja oman ajattelun sekä mielipiteiden tukahduttamista. Puhuja pöntöstä sanelee ihmisille elämänohjeita ja porukka nielee kaiken sen purematta. Siellä on paljon ehkä hieman kyseenalaistakin hurmosta ja ihmisten omakohtaisia todistuksia uskosta, joita ei laisinkaan kyseenalaisteta. Hengellisistä asioista puhuva henkilö, kun on kuitenkin vain ihminen, ei Jumala. Raamattua luetaan kuin se olisi eilen kirjoitettu, eikä sitä edes yritetä soveltaa nykypäivään. Yksi ehkä itseäni eniten huolestuttava asia on, että seurakunnissa tukahdutetaan ihmisen luontaisia osa-alueita, kuten seksuaalisuutta ja nuoren ihmisen kohdalla tuo tärkeä osa ihmisyyttä ei ehkä pääse kehittymään normaalisti. Valloillaan on siis se ajattelutapa, että seksuaalisuus on ainoastaan aviossa olevan miehen ja naisen välinen asia. Myös sellainen tietynlainen valinnan vapaus on hyvin rajoitettua ja näitä säännöksiä oli ainakin omassa elämässäni aika paljonkin. Yhtenä esimerkkinä musiikki, jonka tulee olla hengellistä sillä radiosta tuleva saastuttaa ajatusmaailmaamme.

Itse esimerkiksi koen, että tietyllä tapaa tuo, että olen elänyt hengellisissä piireissä koko teini-ikäni, on vaikuttanut minuun paljonkin. On tiettyjä osa-alueita, joiden suhteen en koe kehittyneeni luonnollisella tavalla, sillä hengellisyys ja tietynlainen pelko siitä, että joudun helvettiin kuoltuani, on ollut  jatkuvasti takaraivossani. Tuo pelko on ohjannut toimintaani, aiheuttanut ahdistusta ja tukahduttanut ajatteluani sekä tunteitani. Sellainen tietynlainen paine siitä, että tulee elää juuri oikealla tavalla niin seurakunnan kuin Jumalankin silmissä, varjosti elämääni todella pitkään.

Kuten mainitsin, parinkymmenen paremmalla puolella päälle vaihtui täysin päinvastainen vaihe, joka käynnistikin kunnon sekoilukauden elämässäni. Tuo johtui ihan puhtaasti siitä, millaista elämää olin aikaisemmin elänyt. Olenkin usein miettinyt, että miten elämäni olisi mennyt jos en olisi kasvanut uskonnollisessa yhteisössä, vaan tilaa olisi ollut omalle ajattelulle sekä valinnoille, joista ei olisi tarvinnut potea huonoa omaatuntoa? Kuitenkin kaikki se, mitä valitsin meni nimenomaan sen mukaan, mikä oli yleisessä seurakunnan ilmapiirissä sallittua ja mikä ei. Jos toimin sallittua vastaan, koin olevani jotenkin vääränlainen ja ihmiset katsoivat kieroon tai eivät hyväksyneet. Siksi varmaan edelleenkään esimerkiksi suhteeni alkoholiin ei ole täysin normaali. Kun alkoholi on ollut kielletty asia ison osan elämää, tuskin siihen osaa suhtautua täysin luontevasti oikein koskaan? Myös kuolemaa pelkään toisinaan, sillä takaraivossani on edelleen alitajuisesti se pelko siitä opetuksesta, kuinka vääräuskoiset joutuvat armotta helvettiin. Varmaan ymmärrätte, että jos tuollaisen keskellä elää koko lapsuuden ja teini-ikänsä, se saattaa vaikuttaa alitajunnassa lopun elämää.

Päästin tosiaan lopulta omasta tahdostani irti tuosta yhteisöstä ja olen vihdoin vuosien varrella löytänyt sen oman uskoni, johon haluan uskoa. Olen edelleen siinä mielessä hengellinen ihminen, että uskon Jumalaan mutta minun Jumalani on täysin erilainen kuin se Jumala, johon uskoin silloin nuorempana. Minun Jumalani on armollinen, rakastava ja suvaitsevainen – ei tuomitseva ja pikkumainen. Koenkin, että usko on itselleni nykyään enemmänkin sellainen taustalla vaikuttava voimavara sen sijaan, että se olisi joku elämääni rajoittava tekijä. En tuputa uskoani kenellekään, enkä luokittele ihmisiä uskovaisiin tai ei-uskovaisiin. Itse asiassa inhoan jos ihmisiä luokitellaan tuolla tavalla, sillä kukaan ihminen ei ole oikeutettu päättämään kenenkään ihmisen hengellisestä tilasta. En myöskään usko sokeasti enää taivaaseen ja helvettiin, vaan olen kuoleman jälkeisen suhteen siinä uskossa, että ihminen päätyy hyvään jos hän vaalii hyviä asioita elämässään. Kukaan meistä ei ole tuomitsemaan tai määrittelemään sitä, kuka pääsee parempaan ja kuka huonompaan paikkaan – tai itse asiassa onko noita paikkoja edes olemassakaan? Kukin päättää mihin uskoo ja mielestäni tärkeintä onkin etsiä sitä omaa uskoa eikä ottaa vastaan sellaista, jota ei voi sataprosenttisesti allekirjoittaa tai jossa ei tunne oloaan hyväksi.

Tämä tekstini on tiivistettynä toki se oma kokemukseni vapaista suunnista ja siitä, miten minä olen tuon liikkeen vaikutukset kokenut. Voi olla, ettei moni muu vastaavia kokemuksia omaava ajattele samalla tapaa mutta tämä on minun kokemukseni ja mielipiteeni. Nykyään ehkä eniten ihmetyttää se, että sitä on ollut joskus niin sokea, ettei vaan ole rohkeasti lähtenyt ajattelemaan asioita laajemmasta perspektiivistä. Nuorena sitä on kuitenkin helposti sen verran epävarma, ettei uskalla kyseenalaistaa vaan toimii alitajuisesti ryhmän paineesta. Ja toisaalta koko ystäväpiirinikin oli tuolloin liikkeen sisältä, joten eipä sitä pahemmin ulkopuoleltakaan saanut eriäviä mielipiteitä? Tavallaan on myös ymmärrettävää, että tietyllä tapaa yhteisössä on turvallista olla. Siksi tuollaiset hengelliset yhteisöt ovat varmasti usein paikkoja, johon myös henkisesti hajalla olevat ihmiset ajautuvat.

Kengät River Island / Farkut Monki / Neuletakki Minimum / Vyö Minimum / T-paita Twist & Tango / Laukku Rebecca Minkoff / Kaulakoru Pernille & Corydon

Itse toivoisin, että myös vapaiden suuntien seurakunnat kehittyisivät ja muuttuisivat maailman mukana. Sellainen tietynlainen päivitys nykyaikaan olisi varmasti monessakin paikassa kohdillaan ja ehkä sitä on jossain jopa tapahtunutkin? Myös se, että fokus olisi ihmisissä ja heidän rakastamisessaan sen sijaan, että keskitytään pikkumaisiin juttuihin kuten seurakunnan sisäisiin sääntöihin, arvostelemiseen tai helvetillä pelottelemiseen. Toki on olemassa paljon hyvääkin seurakuntien sisällä ja moni seurakunta tekee tärkeää työtä esimerkiksi köyhien auttamiseksi. Mutta sellainen tietynlainen ihmisten hyväksyminen ja rakkaudellisuus on se, joka ainakin omien kokemuksieni mukaan on jäänyt monellakin osa-alueella uupumaan. Itse, kun ainakin ajattelisin, että nimenomaan se olisi seurakuntien tehtävä – hyväksyä jokainen ihminen sellaisena kuin on katsomatta ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntaumukseen tai ulkonäköön.

Onko muilla lukijoistani kokemuksia hengellisistä yhteisöistä tai niiden sisällä kasvamisesta? 

 

Kuvat: Taru / Edit: minä

Kun ärsyttää

Olen aina ollut ihmisenä hyvin impulsiivinen ja tunnereaktioiden vietävissä. Kun olen ärsyyntynyt tai kiukkuinen, näytän mitä todennäköisimmin tuntemukseni. Tiedän, että se on tavallaan itsekästä mutta minulle on tärkeää päästää höyryjä ulos silloin jos ja, kun siltä tuntuu. Jos taas en pysty syystä tai toisesta olemaan rehellinen ja avoin tunteideni kanssa, ahdistus sisälläni kasvaa ja lopulta siitä tulee sellainen painava möykky, joka jossain kohtaa purkautuu pommin lailla. Me ihmiset olemme erilaisia näidenkin juttujen kanssa ja osa kestää negatiivisia tuntemuksia paremmin kuin toiset. Joillain on luontainen kyky suhtautua negatiivisuuteen seesteisemmin ilman vahvoja tunnereaktioita – viisaus ja järki edellä.

Iän myötä ärsytyskynnykseni on onneksi noussut, enkä enää jaksakaan ärsyyntyä ihan pienistä jutuista. Arjen vastustus nyt tuntuu vaan ihan tavalliselta vastustukselta eikä sitä kohtaan jaksa jatkuvalla äkäisyydellä taistella. Olen nimittäin huomannut, että ärsytys syö todella paljon henkistä hyvinvointiani ja esimerkiksi turhanpäiväinen kiukku aamulla saattaa vaikuttaa koko päivän olotilaan negatiivisesti. Toisaalta taas, olen ehdottomasti myös sitä mieltä, että negatiivisetkin tuntemukset kuuluvat elämään. Ei ole normaalia elää jatkuvassa hypessä tai positiivisuudessa, sillä silloin peitetään jotain tärkeää. Ihminen, kun on tunteiden kokonaisuus ja luonnollista on, että aina kaikki tunteet eivät ole pelkästään positiivisia.

Vanhemmiten itselleni onkin tullut luontainen halu suhtautua myös ärsytykseen rakentavammin. Ikään kuin siten, että pystyn avaamaan myös noita hieman ikävämpiäkin tunteitani. Negatiivisten tunteidenkin taustalla, kun on aina jotain. Vaikka tunnereaktio tulisikin ulos nimenomaan sään kiroamisena saattaa se juontaa juuriaan jostain syvemmältä. Itse ainakin muistan tuon ajan, kun olin arjessa jatkuvasti ärsyyntynyt ja kiukkuinen. Nuo negatiivisuuden syyt olivat niin paljon syvemmällä ja tuo tunne pohjautui siihen, etten ollut tyytyväinen elämäntilanteeseeni. En tehnyt asioita joita halusin todellisuudessa tehdä, tunteitani tukahdutettiin ja koin sen seurauksena myös riittämättömyyttä. Tuolloin tosiaan jo pienikin arjen vastustus tuntui aivan mielettömän suurelta ja olin ylipäänsä hyvin herkkä ärsyyntymään sekä tuntemaan negatiivisuutta.

Nykyään pyrinkin aina miettimään ärsytyksen tunteitani syvemmin, sillä en halua enää tuollaiseen olotilaan jossa muutama vuosi sitten olin. Mietinkin tunnereaktioiden suhteen lähinnä sitä, että miksi näin ja mikä aiheuttaa nuo tuntemukseni? Onko siellä taustalla nyt jälleen jotain ahdistusta, pelkoa, epävarmuutta vai kenties sisäistä tyytymättömyyttä? Jos mietitään, että elämme jatkuvassa ärsytyksen olotilassa tiedostamatta sen syvempiä syitä, käy se pidemmän päälle raskaaksi paitsi meille itsellemme, myös läheisillemme. Se, ettei näe asioissa oikein mitään hyvää vaan ärsyyntyy pienestä tai lähestulkoon kaikesta, on mielestäni ehkä tuhoavin mahdollinen tapa elää tätä elämää.

Kuinka sitten kohdata negatiivinen tunnereaktio kuten ärsytys arjessa? Mitkä ovat vinkkini ärsytyksen tunteiden lieventämiseen?

Kun kohtaat ärsyttävän tilanteen, pyri rauhoittumaan. Älä raivoa tai huuda vaan pysähdy ja laske kymmeneen sekä hengittele rauhallisesti. Tavallisesti raivo kyllä laantuu kunhan annamme itsellemme aikaa rauhoittua ja laannuttaa tunnereaktiomme.

Kun olet saanut tunneryöpyn rauhoitettua pohdi mistä tuo ärsytyksen tunne johtuu ja miksi reaktiosi on niin vahva? Liittyykö siihen jotain syvempää ja jos liittyy niin, miten voisit tuota tunnettasi käsitellä? Auttaisiko ehkä puhuminen jonkun läheisen tai kenties asiaan liittyvän ihmisen kanssa? Tärkeintä on tiedostaa tunteensa sekä niiden taustat kuten myös hyväksyä ne. Negatiiviset tuntemukset ovat osa elämää ja näin myös ärsytyksen tunteet – tunteesi ei ole koskaan väärä.

Anna tunteidesi tulla ulos mutta oikeiden kanavien kautta. Toiselle ihmiselle raivoaminen on mielestäni hyvin väärä tapa vaikka siihen itse todellakin monesti sorrun. Riiteleminen ja raivoaminen on kuitenkin vaan ihmisiä vahingoittavaa, joten siihen en koskaan kannusta. Suosittelenkin muita tapoja tunteiden purkamiseen. Hyviksi keinoiksi olen ainakin itse kokenut puhumisen (kaiken häpeällisimmänkin ääneen sanomisen), kirjoittamisen, liikunnan, yksin olemisen ja tiedostavan  sekä rakentavan ajattelemisen.

Pyri yleisesti ottaen elämässä siihen, että käsittelet tunteitasi ennen kuin tilanteet etenevät ärsytyksen tasolle. Se, että ei jätä tunteitaan huomiotta tai tukahduta niitä on tärkeää! Kun pyrkii elämässä jatkuvasti tiedostavaan tunneajatteluun, sitä ei edes ajaudu niin pahaan tilanteeseen, että koko kasa purkautuu atomipommina ulos. Tämä tosin vaan pyrkimyksenä, sillä harva ihminen tähän täysin kykenee ja sekin on ihan inhimillistä.

Kengät River Island / Farkut Monki / Neule Alexander Wang (second hand)

Jos sinua ärsyttää tänään kohta alkava uusi viikko ja se, että arki alkaa jälleen, kannattaa pysähtyä miettimään miksi näin on? Miksi maanantai ärsyttää niin kovin, mikä on syy tuolle ärsytykselle? Kun ärsytyksen paikallistaa voi silloin tarttua ongelman ytimeen ja miettiä, kuinka tuota asiaa voisi muuttaa elämässään vähemmän ärsyttävään suuntaan. Ratkaisu on muutoksen päässä. Oli sitten kyse omasta asennemuutoksesta tai ihan konkreettisesti asioiden muuttamisesta.

Oikein mukavaa hyvän fiiliksen sunnuntaita!

 

Kuvat: Iines / Edit: minä